Vihdoinkin tekstia!

Vauhti on ollut kova ja laskeskelin etta siita on noin 3 viikkoa, kun arvon blogiamme on viimeksi paivitetty. Syyna laiskat kirjoittajat ja kova tahti. Jotenkin tuntuu etta aina kun olisi semmonen hetki, etta jaksaisi kirjoittaa, niin ei tietenkaan ole konetta missaan. Yleensa nama tilanteet tulee matkustaessa, kun istuu jossain epamukavalla bussinpenkilla 18 tuntia, niin voishan siina vaikka kirjoitella blogia. Sitten kun sielta bussista/junasta/veneesta paasee ulos, niin ei kiinnosta tulla sisaan istumaan tietokoneelle. Yritetaan nyt sitten lahtea kuitenkin kuromaan rakoa kiinni ja palataan ajassa taaksepain ja kaupunkiin nimelta Ho Chi Min City Aka. Saigon ! ! !

Pari paivaa Saigonissa pyorittyamme tuli vahva paatos siita etta eteenpain on lahdettava ja suuntana talla kertaa oli Kambodza. Reissu kuulosti kivuttomalta, kun bussimatka oli 8 tuntia ja siihen kuului rajan ylitys. Kambodza kuulosti jotenkin vahan pelottavalta eika oikein tiennyt mita oottaa. Rajan ylitys meni kuitenkin todella sujuvasti ja maahan paasimme varmaan alta tunnin. Meikalaisen passia kyllakin syynattiin muita kauemmin ja tullivirkailija hylkasi sen noin 5 kertaa ennen kun suostui laskemaan mut maahan. Syyta en tieda mutta toistaiseksi kuitenkin tarkemmilta ja kivuliaammilta tarkastuksilta valtyttiin. Kun bussi lahti rajalta kohti pahamaineista paakaupunkia nimelta Phnom Penh, oli jokaisen naama liimautunut bussin ikkunaan. Jo pelkastaan ulos katsomalla huomasi etta oltiin ihan uudessa maassa ja Vietnam oli todellakin jaanyt taakse. Phnom Penhin bussiasema on kokemus johon kannattaa jopa hieman varautua, koska kokemus voi olla karu. Bussin viela ollessa vauhdissa alkoi kasia ilmestymaan ikkunoihin ja kaiken maailman tuktuk-kuskit ja muut hustlaajat alkoivat tarjoamaan palveluitaan. Bussista ulos paastakseen joutui tunkemaan taman joukon lapi ja sehan ei kaikista helpointa ollut. Meilla ei ollut viela mitaan hajua mihin menisimme tai mihin meidan tulisi menna. Tiesimme vaan etta Phnom Penh lukeutuu yhdeksi maailman vaarallisimmista kaupungeista ja se tieto taisi jokaisen meidan paassa aluksi olla. Hetken pohdittuamme ja paata raavittuamme paatimme tarttua yhteen tarjoukseen jossa lipevan oloinen kaveri lupasi vieda meidat dollarilla guesthouseen hienolta kuulostavalla Lakesidella. No miehet ja rinkat tuktukkiin ja matka alkoi. Siirryimme isoilta kaduilta pienille kaduille ja sen jalkeen pienilta kaduilta sivukujille ja lopuksi matkamme pysahtyi sivukujan loppuun, jossa betoniin oli spreijattu teksti "No Problem Guesthouse." Hieman epailevaisina lahdimme katsastamaan mestaa ja kaikkien ennakko-odotuksien vastaisesti se olikin todella viihtyisa paikka jossa hinta/laatu-suhde oli todella kohdillaan. Ja kaiken lisaksi jarvinakymat oli hienot. Koko guesthouse nimittain makasi jarven paalla. 3 hengen huoneemme maksoi 6 dollaria yolta ja se oli meidan mittapuulla juuri sopiva. Paikan omistaja tuli heti tekemaan selvaksi mista paikan nimi tulee ja sehan oli tietysti etta taalla voi tehda ihan mita vaan ja ne voi hankkia meille ihan mita vaan. Pienen luettelon jalkeen ymmarsimme etta ihan mita vaan tarkoittaa aivan oikeasti ihan mita vaan. Nimi ei valehdellut.

Olimme kuitenkin vain lapikulkumatkalla Phnom Penhissa, koska silmissamme kiilsi rannat, aurinko ja oma rauha. Olimme kiertaneet alle 2 viikossa koko vietnamin lapi ja siella oli pelkkia kaupunkeja ja matkustus tahti oli ollut todella raaka. Seuraavana aamuna matkamme starttasinkin kukonlaulun aikaan kohti rannikkokaupunkia nimelta Sihanouk Ville. Kaupunki sijaitsi lounas-Kambodzassa ja ajoaika PP:sta noin 7 tuntia. Matkaa ei ollut niin paljon mutta bussit ja tiet oli normaalia Kambodza tasoa eli todella huonossa kunnossa. Sihanouk Villessa jouduimme viettamaan yhden yon ja iltaa istuimme rannan tuntumassa pelaten korttia ja nauttien paikallisista virvokkeista. Olimme paikasta hyvin yllattyneita, koska se oli melkein kun mika tahansa rantalomakohde, jossa oli perheita ja turisteja, mutta onneksi kuitenkin pienessa mittakaavassa ja ei viela taysin turismin pilaama. Seuraavana aamuna lahtikin sitten pieni vene kuljettamaan meita kohti paamaaraamme nimelta Bamboo Island. Siella oli maara rentoutua, rentouta, maata omassa hammockissa, syoda terveellisesti, nukkua paljon, uida lampimassa meressa ja nollata kaikki matkustaminen. Bamboo island tarjosikin kaiken taman ja jopa oli parempi kun oisin ikina osannut kuvitella. Ensimmaisen yon vietimme hieman vaatimattomammissa Bungaloweissa, jossa kotielaimia oli hieman liikaa meidan makuumme. Lahinna Hiiria, sammakoita, koppakuoriaisia, moskiittoja, tuhatjalkaisia, lepakoita ja muuta kaikkea pienta mukavaa. Lahdimme tutkimaan saarta heti seuraavana paivana ja tormasimme taivaaseemme. Saaren sivussa oli pieni paikka nimelta BimBamBoo, jota muutama leppoisa brittihemmo piti ja siihen kuului pienen ravintolan lisaksi 8 bungalowia. Olimme ainoat asiakkaat silla hetkella ja meno ei olisi voinut olla leppoisempaa. Oma ranta, oma hammock viritettyna oman bungalowin terassille, lamminta vetta meressa ja britit osoittautu viela uskomattoman hyviksi kokeiksi. Kliseen mukaisesti siina paikassa ihmisen mieli lepasi! Paivat luki makaillen hammockissa valilla uimassa kayden ja illlat istui terassilla tahtia katsellen samalla kun paikan pitajat soittivat leppoisaa musaa. Bamboo islandilla sahkoa oli joka ilta kuudesta kymmeneen ja se tuli generaattorista. Sielta loytyi kaikki tarpeellinen ja sinne oisi voinut jaada vaikka kuukauksiksi. Valitettavasti matka-aika oli todella rajoittunut ja 4 yon jalkeen jouduimme haikein mielin lahta takaisin kohti Phnom Penhia. Phnom Penhiin paasimme ongelmitta ja otimme bussiasemalta heti suunnaksemme vanhan tuttumme No Problem Guesthousen.

Seuraavaksi oli aika tehda jotain hyvaa matkallamme ja suuntasimme paikalliseen orpokotiin tekemaan vapaaehtoistyota. Orpokoti sijaitsi keskella Phnom Penhin slummia ja oli noin 50 nelioinen tila betonilattialla jossa asui 31 lasta. Matkalla orpokotiin emme oikein tiennyt mita odottaa mutta silla hetkella kun astuimme ovesta sisaan ja kaikki lapset syoksyivat moikkamaan ja halaamaan meita, tiesimme miksi olimme sinne tulleet. Paikalla oli myos 2 muuta vapaaehtoistyontekijaa, tytot Israelista ja englannista. Mitas siina sitten muuta kun aloimme heti lasten kanssa leikkimaan ja varsinkin paikan pojat oli tulostamme todella innoissaan, koska oletukseni mukaan suurin osa vapaaehoisista on tyttoja. Pallopelit ja painiminen jatkuikin sitten koko paivan ja oli aivan mahtavaa. Olot oli suhteellisen karut, mutta lapset olivat todella positiivisia ja iloitsivat meidan lasnaolosta todella paljon. Olo oli koko ajan todella tervetullut. Puolet lapsista kavi koulussa aamupaivalla ja puolet iltapaivalla. Ruokailu ja nukkuminen tapahtui betonilattialle levitetyilla bambumatoilla. Seuraavana paivana ennen orpokotiin menoa kavimme ostamassa leluja ja koulutarvikkeita muutaman sakillisen ja veimme ne mukanamme lapsille. Niita osattiin arvostaa todella paljon ja ainakin koulutarvikkeet tuntui tulevan tarpeeseen. Lapset puhui todella hyvaa englantia ja olivat todella innokkaita oppimaan lisaa. Tasta paivasta vietinkin suurimman osan opettaen englantia kirjoista joita lapsilta jo valmiiksi loytyi. Paljon ei kylla tarvinnut opettaa, kun homma tuntui olevan hallussa. Jokainen meista viela lahtiessa jatti pienen rahallisen avustuksen orpokodille ja sen pystyi tekemaan todella hyvalla omatunnolla koska tiesi etta kaikki siita rahasta menee suoraan lapsien hyvaksi. Kokemus oli todella merkittava ja semmoinen minka tulee muistamaan todella pitkaan. Lahtoakaan meille ei kovin helpoksi tehty kun kaikki lapsista roikkui kauloissamme eika halunnut paastaa meita millaan lahtemaan. Haikein mielin kuitenkin poistuimme ja lasten vilkuttaessa lahdimme tallaamaan pitkin Phnom Penhin karuja katuja levea hymy kasvoillamme.

Tahan valiin pienia faktoja Kambodzasta. Se on maailman eniten pommitetuin valtio ja siella on myos maailman eniten uxoja eli rajahtamattomia pommeja. USA pommittia kambodzaa, jos nyt muistan luvut oikein, seitseman vuotta putkeen 7 tuhannella rypalepommilla tunnissa. Eli vielakin kaikki pellot ja metsat on aika taynna jenkkien kylvamia yllatyksia ja siksi on erityisen tarkeaa etta siella ei poikkea yhtaan teidan ulkopuolelle. Kaikki paikat on kiellettyja missa ei mene selva polku. Maassa on paljon riisin viljelya ja viljelijoille ja muille pellolla tyotatekeville on vaan fakta etta joka paiva on iso mahdollisuus astua pommiin ja kuolla tai menettaa ainakin raajoja. Melkein jokaisessa perheessa maassa onkin ainakin yksi tapaus, jossa on pommiin astuttu ja se on siella arkipaivaa. Kasittamaton asia joka niiden on vaan hyvaksyttava. Silti ei riisipelloilla taida paljoa vaarallisentyonlisaa saada. Katukuvassa raajansa menettaneita nakyy todella paljon ja suurin osa heista on kerjalaisia koska mitaan muuta mahdollisuutta ei ole elantoansa tienata. He ovatkin ihmisia joille kannattaa rahaa antaa jos jollekin aikoo antaa. Vaikka se sydantasarkevaa onkin niin lapsille ei kannata rahaa antaa koska se raha ei mene niille vaan mafialle joka koko hommaa pyorittaa. Kambodzan draama ei kuitenkaan tahan lopu vaan sisallissotahan maassa jatkui melkein 90-luvun loppuun asti, jolloin Puna-Khmerit tappoivat 1-2 miljoonaa kambodzalaista noin 3 vuoden aikana. Meininki oli silloin pahempaa kun natsien keskitysleirilla ja taallahan omat tappoivat omia. Vierailimme Phnom Penhissa olevassa S-21 museossa, joka siis oli aikanaan eraanlainen keskitysleiri. Paikka oli niin synkka ja tapahtumat hirveita etta jokainen meista lahtiessa vaan tuijotti maahan ja oli aivan hiljaa. Masentava paivaretki ei kuitenkaan loppunut siihen vaan menimme viela Killing Fieldseille johon suurin osa ihmisista tuotiin tuolta askeisesta keskitysleirista tapettavaksi. Paikka oli viela hirveampi ja ahdistavampi kun edellinen ja visiitti jai suhteellisen lyhyeksi. Itseani oksetti ja vihastutti todella paljon paikan lisaksi paikalla olleet sikaturistit, jotka kiersivat paikkoja hymyssa suin ja ottivat kuvia kaikesta. Ihan vaan mietteena etta kenella sa voit nayttaa kuvaa puusta johon puna-khmerit hakkasivat lapset hengilta saastaakseen luoteja. Nyt hereille ja pienta kunnioitusta. Pahimmassa tapauksessa porukka oli viela ostanut paketin johon kuului lopuksi matka ampumaradalle ampumaan nailla samoilla aseilla joita oltiin kaytetti aikanaankin. Siina saa heittaa moraalinen kompassi todella pahasti, jos kyseisen retken pystyy nauttien tekemaan. No tulipahan kaytya ja ainakin tietaa mita tama kansa on lapi kaynyt. Kaikkea kauhua ja karsimysta ei kylla Kambodzalaisista naa millaan. Niin sydamellista ja auttavaista kansaa en ole tavannut missaan. Poikkeuksetta ihmisilla on uskomattoman hyva huumorin taju ja meilla ei kertaakaan ollut koko aikanamme mitaan kuumotuksia.

Tama saa taas riittaa talta kertaa. Huomenna yritan tulla jatkamaan Kambodzan loppuun ja sitten Aapo saa vaikka kertoa Thaimaasta jossa olemme kerinnet jo viikon viettamaan. Seuraavassa mun tekstissa luvassa ainakin illallinen paikallisen tuktuk-kuskin kotona ja temppelivallotuksia Indiana Jones tyyliin Ankor Watissa! Viela kun pystyis kuvia lisaamaan niin saisi ihmiset enemman irti mutta pitaa yrittaa kertoa kaikki sanoin. Suomeen paastya voi sitten kuvat lisailla valiin. Terveisia tutuille!!!